Maailman muutosvauhti on hurja. Loputtomien mahdollisuuksien ja epävarmuuksien keskellä emme osaa tai ehdi valita aidosti merkityksellistä suuntaa elämällemme. Toimimme usein autopilotilla: suoritamme ja etenemme, mutta harvoin pysähdymme pohtimaan, mitä oikeastaan haluamme elämältämme ja onko suuntamme oikea.

Vaikka tulot ja elintaso ovat nousseet ja syitä onnellisuuteen on enemmän kuin koskaan ennen, voimme entistä huonommin. Masennuslääkkeitä määrätään Suomessa vuosi vuodelta enemmän, ja Suomen Psykologiliiton mukaan jo noin miljoona henkilöä käyttää Kelan korvaamia psyykenlääkkeitä eli noin joka viides. Pelkästään masennuslääkkeitä kirjoitetaan vuosittain noin 400 000 suomalaiselle.  Mieleeni nouseekin kysymys, olemmeko menneet onnellisuuden tavoittelussa harhaan?

Stanfordin yliopiston tutkijan Emma Seppälän mukaan onnellisuus liitetään usein hedoniseen sex and drugs and rock ’n’ roll -elämäntyyliin, joka saattaa tuntua hyvältä – tosin vain hetkellisesti. Onnellisuus assosioidaan esimerkiksi matkoihin, rahaan tai korkeaan asemaan. Elämästä nauttimisessa ei ole mitään pahaa. Pienet onnen hetket tuovat iloa elämään, mutta niiden avulla emme kykene saavuttamaan tasaista ja pysyvää onnea.

Hedonisen onnen lisäksi on kuitenkin olemassa toisenlainenkin onnen laji: eudaimoninen onnellisuus. Se syntyy intohimosta, yhteydestä toisiin, omien vahvuuksien toteuttamisesta ja tarkoituksen tunteesta, joka ulottuu oman itsen ulkopuolelle. Tutkimusten mukaan näihin asioihin keskittyvät ihmiset tuntevat itsensä muita onnellisemmiksi. Ero näkyy jopa hermosolutasolla. Vaikka kiinnostus onnellisuuden tutkimiseen on lisääntynyt viime vuosina, kyse ei ole uudesta asiasta. Jo Aristoteles sanoi aikoinaan, että onnellisuus on saavutettavissa omaa potentiaalia täydentämällä.

Onnellisuuden tavoittelun sijaan meidän kannattaisikin syventyä siihen, mitä annettavaa meillä on. Oletko tietoinen omista supervoimistasi: vahvuuksistasi, intohimoistasi, taidoistasi ja arvoistasi? Tiedätkö, kuinka voit toteuttaa itseäsi?

Elämän tarkoitus löytyy kiinnostuksesta, aktiivisesta tekemisestä ja itsemme kehittämisestä. Seuraavat kolme askelta auttavat avaamaan omaa tarkoitustasi:

1. Tunne itsesi. Mitkä asiat koet tärkeiksi? Millaisesta tekemisestä nautit? Milloin olet parhaimmillasi?

2. Tunnista vahvuutesi ja hyödynnä niitä kaikilla elämänalueilla

3.  Käytä vahvuuksiasi itseäsi suurempaa tarkoitusta varten.

Ihailen suuresti rohkeita naisia ja miehiä, jotka uskaltavat poiketa kaavoista, tehdä jotain toisella tavalla, ravisuttaa olemassa olevia rakenteita ja käsityksiä. Jos kuitenkin itse teen jotain yleisistä odotuksista poikkeavaa, esimerkiksi kirjoittamalla tai puhumalla minulle tärkeistä asioista, saan itseni usein kiinni ajattelemasta: Olenko tarpeeksi hyvä? Mikä minä luulen olevani puhuakseni näistä asioista? Se on häpeä, joka nostaa päätään. 

Professori Brene Brown on tutkinut häpeää ja haavoittuvaisuutta. Vain sosiopaatit ovat tuntematta häpeää, me muut tunnemme sitä harvemmin tai useammin. Häpeä kohdistuu itseemme; olen huono, minusta ei ole mihinkään. Syyllisyys taas kohdistuu tekemiseen; tein jotain väärin. Syyllisyys saa meidät toimimaan, mutta häpeä tukahduttaa.

Ihmisellä on luontainen halu olla osa jotain suurempaa. Tämä halu on niin primitiivinen, että teemme lähes mitä vain kuuluaksemme joukkoon ja saadaksemme hyväksyntää. Pidämme kulissia yllä ja piilottelemme itseämme. Yhteenkuuluvuus on todenäköisesti DNA:ssamme. Se lukeutuu primitiivisiin selviytymisvietteihin; ihmiskunta ei olisi selvinnyt vuosituhansia ilman yhteispeliä. Olemme laumaeläimiä ja siksi selviytymisviettimme kytkeytyy vahvasti lauman hyväksyntään. Meillä on  vahva tarve miellyttää toisia ihmisiä, vastata toisten odotuksiin ja elää ulkoa annettujen normien mukaan. Aito yhteenkuulumisen tunne syntyy kuitenkin vain, jos uskallamme tulla esiin autenttisena, epätäydellisenä itsenämme. 

Yhteenkuulumisen tunne ei voi koskaan olla suurempi kuin arvostus itseämme kohtaan. Vain yksi asia erottaa ihmiset, jotka tuntevat syvää rakkautta ja yhteenkuuluvuutta, heistä, joille se tuottaa vaikeuksia - usko siihen, että he ovat sen arvoisia. Jos haluamme kokea rakkautta ja yhteenkuuluvuutta meidän täytyy uskoa, että olemme sen arvoisia. (Kirjoitin aikaisemmin itsearvostuksesta kirjoituksessani Usko, arvosta, älä kurita).

Perfektionistisessa yhteiskunnassa on niin vaikea rakentaa itsearvostusta, ettei ole ihme, että ajaudumme miellyttämään ja hakemaan arvostusta ulkopuolelta. Tiedämme varsin hyvin, että lehdissä ja sosiaalisessa mediassa näemme vain kiilotettua pintaa, mutta silti päädymme vertailemaan itseämme ja omaa elämäämme täydellisesti rakennettuihin kulisseihin, mikä on omiaan horjuttamaan uskoa itseemme.

 Vaatii rohkeutta luottaa siihen, että minä riitän. Sana rohkeus juurtuu latinankielisestä sanasta “cor” - sydän, joka alunperin tarkoittikin "puhua rohkeasti koko sydämestään”. Olla autenttinen itsensä, avoimesti ja rehellisesti. Hyväksyä epävarmuus ja kohdata haavoittuvuus, joka on synnyinpaikka muutokselle, luovuudelle ja innovaatiolle . Haavoittuvuus on rohkeutta aidoimmillaan.

Päätän kirjoitukseni Brownin sanoihin, joihin palaan aina uudestaan ja uudestaan, kun oma uskoni horjuu:

 

“Vulnerability sounds like truth and feels like courage. Truth and courage aren’t always comfortable, but they’re never weakness.”

1960-luvun lopulla tutkija Walter Mischel teki yhden maailman tunnetuimmista psykologisista kokeista. Joukko neljävuotiaita lapsia joutui tiukkaan tilanteeseen. Heille annettiin vaahtokarkki ja kerrottiin, että he voisivat syödä vaahtokarkin milloin haluaisivat, mutta jos lapset odottaisivat niin kauan että tutkija palaisi huoneeseen, he saisivat kaksi vaahtokarkkia. Tutkija poistui huoneesta, ja lapsilla alkoi tahtojen taisto. 

Vain 30% lapsista onnistui voittamaan houkutuksen ja odottamaan täydet viisitoista minuuttia. Ne, jotka siihen pystyivät, kiinnittivät huomionsa muualle; lauloivat, katsoivat toiseen suuntaan tai vaikka istuivat vaahtokarkin päälle. Tämä ei vielä kuitenkaan tehnyt vaahtokarkkitutkimuksesta kuuluisaa, vaan se, että lähes 20 vuotta myöhemmin Mischel keksi ottaa yhteyttä tutkimukseen osallistuneisiin lapsiin. Löytö oli mullistava, se kuinka kauan lapsi pystyi odottamaan, ennusti menestystä lähes millä tahansa elämänalueella. 

Myöhemmät tutkimukset ovat vahvistaneet näitä tuloksia. Tahdonvoima on oleellista niin tavoitteiden saavuttamisessa kuin terveydenkin kannalta ja jopa sosiaalisten suhteiden luomisessa. Tahdonvoima ennustaa menestystä paremmin kuin niin usein esiin nostettu älykkyysosamäärä. Angela Duckworth ja Martin Seligman (2006) huomasivat, että korrelaatio itsekurin ja saavutuksien välillä on jopa kaksi kertaa niin vahva kuin ÄO:n ja saavutuksien välillä. Itsekontrollin puute taas voi johtaa päihteiden väärinkäyttöön, väkivaltaan ja ylipainoon.

Psykologian professori Roy Baumaister on kirjoittanut suositun kirjan tahdonvoimasta, Willpower - Rediscovering the Greatest Human Strength. Baumaister kuvaa tahdonvoimaa ihmisen tärkeimmäksi vahvuudeksi. Tahdonvoima erottaa meidät eläimistä. Se on kyky hillitä impulsseja, välttää houkutuksia; tehdä mikä on oikein ja hyväksi meille pitkällä tähtäimellä, ei sitä, mitä me haluamme juuri nyt. Tahdonvoima erottaa yksilöt toisistaan: Miksi kahdesta jalkapalloa pelaavasta pikkupojasta toinen jää potkimaan palloa harjoituksien jälkeen, tai miksi toinen työntekijöistä pinkaisee kotiin kellon lyötyä neljä ja toinen jää viimeistelemään seuraavan päivän presentaatiota. 

Teemme jatkuvasti valintoja, jotka vievät meitä lähemmäksi tai kauemmaksi tavoitteistamme. Minun tavoitteenani on saada tämä kirjoitus tehtyä, pieni välietappi isommassa kokonaisuudessa. Kamppailen kuitenkin koko ajan mielitekojeni kanssa. Milloin ne ovat viemässä minua kaapille hakemaan suklaata ja milloin taas Facebookiin. Jos tarttuisin jokaiseen impulssiin, en saisi montakaan sanaa kirjoitettua. Ei niin dramaattista tänään, mutta pitkällä aikavälillä sillä on suuri merkitys kehitykseni kannalta.

Meillä on käytössämme rajallinen määrä tahdonvoimaa. Jos joudumme kontrolloimaan itseämme koko ajan, kykymme itsesäätelyyn heikkenee. Psykologiassa tätä ilmiötä kutsutaan egon heikkenemiseksi (ego depletion). Käytössämme on sama “itsesäätelyvarasto” kaikille elämänalueille. Haastavan työpäivän jälkeen olemme alttiimpia juomaan liian monta lasia viiniä tai ahmimaan holtittomasti. Unenpuute tai veren alhainen glukoosipitoisuus heikentävät egoa entisestään. Ei siis ole ihme, että pienten lasten äidit ovat välillä räjähdysherkkiä tai, paastolla pinna on niin kireällä. Emme pysty kontrolloimaan itseämme koko ajan ja kaikkialla.

Ei ole kuitenkaan syytä vaipua epätoivoon. Baumaister on osoittanut tutkimuksillaan, että itsesäätely on kuin lihas. Samalla tavalla kuin käsilihakset vahvistuvat nostamalla puntteja, itsesäätely kehittyy tekemällä toistuvasti hyviä valintoja. Se vahvistuu harjoittelemalla.

Tiedät varmaan yksilöitä, jotka pitävät itsestään huolta, menestyvät työssään ja siinä samalla hoitavat kodin sekä lapset. Kaikki vielä näyttää sujuvan ilman suurta tuskaa ja ponnisteluja. Heidän täytyy olla superyksilöitä, mielettömät geenit tai jotain - mutta ei, heissä ei ole mitään erityistä. He ovat vain vahvistaneet itsesäätelyään pikkuhiljaa. En tarkoita, että meidän kaikkien tulisi suinkaan pyrkiä tuollaiseen elämäntyyliin. Meidän olisi hyvä pyrkiä omiin, tärkeäksi kokemiimme päämääriin. Itsesäätelyn kautta voimme tulla esiin sellaisena kuin haluammekin tulla.

Hyvän itsetunnon tärkeydestä on viime vuosikymmeninä puhuttu paljon. Nuorissa ja nuorissa aikuisissa onkin nähtävissä itsetunnon nostattamisen tuloksia, mutta valitettavasti ne eivät ole pelkästään positiivisia; ihmiset ajavat liian usein omaa etuaan ja nostavat itsensä muiden yläpuolelle. Lisäksi nykypäivänä puhutaan narsismiepidemiasta. Mitä meidän tulisi ajatella hyvästä itsetunnosta - onko se hyvä vai huono asia? Voisimmeko kenties kehittää itsearvostusta itsetunnon sijaan? Tai oletko kuullut minäpystyvyydestä (self-efficacy), uskosta omiin kykyihin.

Nopeasti ajateltuna itsetunto ja itsearvostus saattavat vaikuttaa samanlaisilta ominaisuuksilta. On totta, että niillä on paljon yhtäläisyyksiä, mutta ne myös eroavat merkittävästi toisistaan. Ensimmäinen merkittävä eroavaisuus on, miten näemme toiset ihmiset - kilpailijana vai yhdenmukaisina itsemme kanssa. Itsetunto sisältää usein ajatuksen kilpailusta, olla parempi kuin muut ja niin ollen erityinen. Itsearvostus taas perustuu yhteyteen, nähdä yhdenmukaisuus toisten ihmisten kanssa, huomioida, että jokaisella on heidän omat vahvuutensa ja heikkoutensa.Toinen merkittävä eroavaisuus on taipumuksessa määritellä itsemme joko hyväksi tai huonoksi. Itsetunto perustuu ulkoisiin mittareihin. Itsetunto määräytyy uskomuksistamme, mitä me olemme (kaunis, menestynyt jne.) eikä yksinkertaisesti siitä, keitä me olemme. Itsearvostus ei tuomitse, ei luo käsitteitä, eikä selitä, keitä me olemme. Se on keino tuoda esiin, mitä hyvää meissä on. Itsearvostus huomioi, että olemme alati muuttuva prosessi, eikä meitä voi koskaan täysin kuvailla - oli se sitten positiivista tai negatiivista. Meissä kaikissa on valtavasti puolia, joita voimme arvostaa itsessämme, vaikka ne eivät meistä erityisiä tekisikään. Kun arvostamme itseämme, meidän ei tarvitse arvostella tai laittaa muita maahan tunteaksemme oloamme hyväksi. Voimme arvostaa omia saavutuksiamme samaan aikaan, kun huomioimme toisten saavutukset. 

Motivaation tutkijat ovat toistuvasti osoittaneet, että itsearvostuksella on dramaattinen vaikutus tavoitteiden saavuttamisessa. Vieläkin merkittävämpää on kuitenkin uskomme omiin kykyihimme - minäpystyvyys (self-efficacy) on suorassa yhteydessä unelmiemme saavuttamiseen. 

Amerikkalainen psykologi Kristin Neff seurasi paria sataa painijaa kauden aikana ja löysi vahvan yhteyden menestyksen ja minäpystyvyyden kesken. Painijat, jotka uskoivat kykyihinsä, voittivat enemmän otteluita kuin he, jotka epäilivät omiaan. Ero oli nähtävissä vielä selvemmin silloin, kun ottelu oli tiukka tai painijat väsyneitä. Ainoa ennusmerkki ottelun voittajasta oli painijan uskomukset omista kyvyistään. 

Uskomme kykyihimme on todella merkittävässä osassa oman potentiaalimme ymmärtämisessä ja unelmiemme saavuttamisessa.

Kuulen jo lukijoiden muminan: “Joo joo, mutta miten voin löytää uskon omiin kykyihini”. Kymmenen pisteen vihje: vastaus ei ole itsekritiikki. Olemme tottuneet ajattelemaan, että vain piiskaamalla itseämme parempiin suorituksiin, voimme kehittyä, mutta se ei ole totta. Tutkimusten mukaan itsekritiikki johtaa negatiivisuuteen ja lamauttaa meidät; emme edes yritä parastamme, sillä muuten meille ei olisi tekosyitä siihen, miksi emme menesty, mutta miten olisikin myötätunto itseämme kohtaan?

Ensimmäisen kerran, kun kuulin tutkimustuloksesta: ‘myötätunto vie meitä parempiin suorituksiin’ en voinut uskoa sitä todeksi. Vanhana kilpaurheilijana minuun oli iskostettu, että vain kurinalaisuudella voi saada hyviä tuloksia aikaiseksi. Myöhemmin olen kumminkin ymmärtänyt, ettei myötätunto tarkoita sitä, että pitäisi taputella itseänsä olalle joka välissä, vaan olla itsensä puolella jos ja kun vastoinkäymisiä tulee. Silloin vastoinkäymiset eivät romuta uskoamme itseemme, vaan antavat meille uuden, eteenpäin vievän mahdollisuuden. Uudenajan menestyksen eväät ovat siis itsearvostus ja myötätunto itseämme kohtaan.

Presidentti Barack Obama paljastaa Vanity Fairin haastattelussa käyttävänsä vain harmaita ja sinisiä pukuja. Obama on ymmärtänyt, että hyviksi havaittujen kaavojen toistaminen vapauttaa huomattavan määrän ajatuskapasiteettia. Presidentti ei halua käyttää päivittäistä energiaansa vaatetuksen tai syömisen miettimiseen, vaan haluaa säästää sitä tärkeämpille asioille. Tekemiemme päätöksien määrä on nimittäin suorassa suhteessa päättelykykyymme. Psykologit kutsuvat tätä nimellä “decision fatigue”, päätöksentekoväsymys.

Päätöksentekoväsymys selittää sen, miksi yksinkertaistenkin päätöksien tekeminen tuntuu lähes mahdottomalta pitkän päivän jälkeen. Obaman elämää helpottaa, että hänellä on palvelusväki huolehtimassa päivittäisistä asioista, kuten illallisesta. Meidän muiden täytyy vielä selvitä kauppareissusta ja löytää sieltä jotakin kotiin vietäväksi. Valinta ei kuitenkaan ole helppo: lähikaupassakin on yli 130 mehulaatua ja 120 erilaista leipää vaihtoehtoina (Iso-Roobertinkadun K-market, Helsinki). Ei ihme, että välillä korista löytyy vain karkkipussi tai jotain muuta huonosti ravitsevaa. Pitkän päivän jälkeen meillä ei ole enää voimia tehdä hyviä valintoja.

Vapaus tehdä valintoja on tärkeä osa hyvinvointiamme. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että valintojen lisääntyessä myös niiden negatiiviset vaikutukset lisääntyvät. Psykologi Barry Schwartz väittää kirjassaan The Paradox of Choice: Why more is less, että vähemmän valintoja tekee meidät itseasiassa onnellisemmaksi. 

 

On vaikeaa sanoa, mikä on sopiva määrä valintoja päivittäin, mutta on selvää, että olemme jo ylittäneet sopivan määrän. Treffiapplikaatio Tinderissä voi muutamassa minuutissa käydä läpi satoja mahdollisia kumppaneita, kun taas isovanhempiemme nuoruudessa kylänraitilla saattoivat heilaehdokkaat olla yhden käden sormilla lasketavissa. Myös päätöksiin käytetty aika on lisääntynyt samassa suhteessa meille tarjottujen vaihtoehtojen kanssa. Päätöksiin käytetyn ajan kasvu ei kuitenkaan korreloi tyytyväisyyden kanssa.

Schwartz erottaa kaksi eri päätöksentekoryhmää toisistaan: maksimoijat ja tyytyjät (Maximizers vs. Satisficers). Olemme tottuneet ajattelemaan, että meidän täytyy maksimoida kykymme tehdä paras mahdollinen päätös jokaisessa tilanteessa. Tutkimusten mukaan hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää oppia tyytymään hyvään vaihtoehtoon - nopea päätös ylimiettimisen sijaan. Parasta vaihtoehtoa ei välttämättä koskaan löydy, tai vaikka löytyisikin, niin silti siitä on vaikea nauttia, koska jotakin vieläkin parempaa voisi olla tarjolla. Maksimoijat todennäköisesti katuvat päätöstään onnistuneenkin valinnan jälkeen. Lisäksi vertailu siihen ,mitä olisi voinut olla, on huomattavasti yleisempää maksimoijlle. Näin he luovat epätyytyväisyyden reseptin.

Myös teknologian kehittäjät ovat ymmärtäneet nykypäivän haasteen päätöksenteossa. Me kuormitamme itseämme liikaa päätöksillä. Teknologiassa on nähtävissä trendi, jossa automaation avulla pyritään helpottamaan arkipäivää eliminoimalla ylimääräisiä päätöksiä. Tästä hyvänä malliesimerkkinä voidaan pitää Googlen omistaman Nestin (kodin automaatio) termostaattia, joka oppii käyttäjänsä rutiineista, ja pian osaa säätää itse itseään opitun mukaisesti. Näin käyttäjällä on arjessaan jälleen yksi valikko vähemmän vaihtoehtoja. Käytössämme on myös erilaisia applikaatioita, jotka valitsevat puolestamme parhaan mahdollisen reitin määränpäähän tai kertovat meille, kuinka monta tuntia tarvitsemme lepoa urheilusuorituksen jälkeen.

Teknologia voi olla apunamme, mutta voimme myös itse auttaa arkipäivän sujumista muutamalla yksinkertaisella asialla:

1. Luo rutiineja helpottamaan arkipäivää. Suunnittele etukäteen, milloin käyt urheilemassa, minä päivänä käyt kaupassa jne.

2. Rajaa mahdollisuuksiasi. Minkä periatteen mukaan teet esimerkiksi kauppaostoksesi? Valitsetko edullisemmin, ekologisimman vai terveellisimmän vaihtoehdon? Elä arvojesi mukaan.

3. Eliminoi turhien päätöksien tekeminen.

Vuosia sitten olin ystäväni kanssa matkoilla. Asiat eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan, niin kuin ne harvemmin menevät matkoilla tai elämässä muutenkaan. Ystäväni oli huonotuulinen ja pessimistinen tilanteen suhteen. Muistan sanoneeni hänelle, että voisiko hän suhtautua tilanteeseen edes vähän positiivisemmin. Hän tokaisi takaisin, että mitä hyötyä siitä olisi? En osannut sanoa siinä tilanteessa oikein mitään. Mutisin vain, että ehkä se voisi tehdä meidän päivästämme vähän paremman. Jäin miettimään vuosiksi: onko positiivisuudesta oikeastaan mitään hyötyä? Kun maailma näyttää mustalta ja takaisin valoon kurkottaminen tuntuu työläältä ja raskaalta, olisiko silloin ihan sama jäädä mustaan aukkoon makaamaan?

Ihmisellä on keskimäärin 50 000 ajatusta päivässä, joista 80% on negatiivisia tai itseä väheksyviä.

Ajatukset jäävät useasti kiertämään negatiivista kehää, eikä ulospääsyä tunnu löytyvän. Kiinnitämme harvoin huomiota siihen mitä ajattelemme, tai jos huomioimme negatiiviset ajatuksemme, meillä on tunne, ettemme voi vaikuttaa niihin. Ajatukset ohjaavat tunteitamme ja tunteet taas saavat meidät toimimaan (thought - feeling -action). Ei siis ole lainkaan yhdentekevää mitä ajattelemme.

Ihmisen negatiivisuuden taustalla on looginen syy: Evoluutiossa ovat pärjänneet parhaiten ne, jotka ovat nähneet mahdolliset uhkat ennakolta, eli toisin sanoen maalanneet piruja seinälle. Positiivisten asioiden huomioiminen ei ole ollut samalla tavalla elinehto yksilöille, kuin negatiivisten asioiden huomioiminen. Esi-isiemme oli aina varauduttava pahimpaan; milloin leijona oli havaittu leirin tuntumassa ja milloin taas kuivuus uhkasi näännyttää. Aivomme ovat siis kehittyneet huomioimaan negatiiviset asiat vahvemmin kuin positiiviset (negativity bias). Huono on aina vahvempi kuin hyvä. Tunnemme enemmän mielipahaa saman summan menettämisestä kuin iloa sen saamisesta. Tai jos saamme usean positiivisen kommentin ja yhden negatiivisen kommentin, niin mieleemme jää vain se negatiivinen. Ongelma syntyy siitä, että vuosituhansia sitten kehittynyt aivojemme rakenne ei enää palvele meitä nykypäivänä samalla lailla, kuin se palveli esi-isiämme. Maailma ja tarpeet ovat aivan erilaiset tänä päivänä, kuin vuosituhansia sitten, mutta aivomme toimivat vieläkin samalla lailla. Aivojen rakenteen muuttuminen on hyvin hidasta.

Psykologian professori Barbara L. Fredrickson on tutkinut paljon positiivisia tunteita (mm. rakkaus, ilo, myötätunto.). Hänen mukaansa hyvinvoiva ihminen tarvitsee noin kolme positiivista tunnetta yhtä negatiivista tunnetta kohtaan. 3:1 suhdelukua on arvosteltu kovasti, mutta tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että ihminen tarvitsee huomattavasti enemmän positiivisia kuin negatiivisia tunteita voidakseen hyvin. 

Positiiviset tunteet ovat siis tärkeitä, mutta miksi? Me kaikki tiedämme, että negatiivisessa mielentilassa kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee varmasti pieleen. Sen sijaan positiivisessa mielentilassa kaikki vaikuttaa sujuvan sulavammin. Fredricksonin tutkimukset ovat osoittaneet, että kyse ei ole magikasta tai hyvästä tuurista. Negatiiviset tunteet kaventavat ajatteluamme niin paljon, että itsestäänselvyydetkin menevät meiltä ohi ja teemme virheitä. Aiheutamme itsellemme lisää stressiä ja ongelmia. Positiiviset tunteet taas laajentavat ajatteluamme niin, että huomaamme hyödylliset yksityiskohdat ja saamme luovia ideoita (broaden and build theory). Tällä tarkoitetaan sitä, että maksimoimme ajattelumme. Positiivisen ajattelun kautta muodostuu positiivinen, ylöspäin kohoava kierre. Positiiviset ajatukset synnyttävät lisää positiivisia ajatuksia ja nostattavat meitä ylöspäin.   

Ensimmäinen ja tärkein askel on kiinnittää omaan ajatteluun huomiota - kuinka negatiivista ja syyttelevää se on? Tai ainakin kannattaa tehdä ero sen  välille, mikä on faktaa ja mikä omaa arviointia tilanteesta ja itsestä. Näin voi oppia huomaamaan, miten oma mieli toimii. Itseä ei kuitenkaan kannata syyllistää negatiivisesta ajattelusta, vaan on parempi muistuttaa itseään, että vanhat aivomme vain yrittävät suojella meitä, vaikka todellista uhkaa ei olekaan näköpiirissä. Suuntaamalla hellävaraisesti ajattelu positiivisempiin asioihin voidaan saada aikaan jo paljon. Ajattelu nousee uudelle tasolle ja myös matkakumppani viihtyy seurassasi paremmin.

Stanfordin professori Carol Dweck on yksi johtavista motivaation tutkijoista. Hänen mukaansa älykkyysosamäärä ei ole lainkaan niin hyvä ennustaja tulevaisuuden saavutuksille kuin mielenlaatu - muuttumattomuuden (fixed mindset) tai kasvun (growth mindset) mielenlaatu. Näkemys, jonka adoptoimme jo lapsena vaikuttaa merkityksellisesti siihen mitä tulemme elämässämme saavuttamaan.

Muuttumattomuuden mielenlaadun omaavat uskovat, että emme voi vaikuttaa syntymässä saamiimme ominaisuuksiin. Tärkeintä on näyttää ulospäin virheettömältä, älykkäältä ja menestyvältä. Todellisuudessa he ovat usein alisuoriutujia, koska eivät uskalla kurkottaa parhaimpaansa epäonnistumisen tai oman maineensa menettämisen pelossa. He hakevat jatkuvasti vahvistusta omille kyvyilleen ja taidoilleen ulkopuolelta. Heillä on taipumusta perfektionismiin ja sitä kautta uupumiseen ja masennukseen.

Kasvun mielenlaadun omaavat uskovat, että yksilön ominaisuudet kehittyvät harjoittelun myötä. Tärkeintä on oppia ja kehittyä vaikeuksista huolimatta. On mahdotonta ennustaa mitä voimme saavuttaa vuosien intohimon, ahkeroinnin ja harjoittelun myötä. Ihmisen potentiaali on tuntematon.

On varmaan itsestään selvää, kumpi näistä mielenlaaduista vie pidemmälle ja korkeammalle elämässä.Tutkimuksissa on saatu uskomattomia tuloksia, kun opiskelijoille kerrottiin mielenlaatujen eroista ja kuinka aivot tekevät uusia yhteyksiä oppiessaan. Opiskelijat oivalsivat, kuinka vaikeudet tai haasteet eivät olleetkaan merkki tyhmyydestä, vaan siitä, että aivot kehittyvät. Heidän motivaationsa nousi kertaheitolla ja tulokset siinä mukana. 

Todellisuudessa ihmiset ovat surkeita arvioimaan omia kykyjään. Uskomukset omista kyvyistä kehittyvät jo varhaisessa lapsuudessa ja vahvistuvat kouluaikoina. Hyvää tarkoittavat vanhemmat kehuvat lapsen ominaisuuksia, saavutuksia ja erityislaatuisuutta. Vaarana on, ettei lapsi ei opi luottamaan omaan näkemykseensä, ja siksi hän hakee jatkuvasti vahvistusta omilla taidoilleen ulkopuolelta. En tarkoita, että lapsi pitäisi jättää kokonaan ilman kehuja. Me kaikki tarvitsemme tukea ja kannustusta. Lopputuloksen kehumisen sijaan olisi kuitenkin hyvä kehua prosessia (process praise) - "näin kuinka kovasti teit töitä tehtävän eteen, ja se myös näkyy tuloksessa, hienoa!" Tai olla vain läsnä ja kiinnostunut lapsen tekemisestä. Lapsi ymmärtää, että hän on tärkeä omana itsenään eikä teot tai taidot määritä häntä. Taidot kehittyvät harjoittelun myötä ja epäonnistumiset ovat välttämätön osa prosessia.

Miksi hukata aikaa todistaakseen yhä uudestaan ja uudestaan kuinka hyvä olet, kun voisit tulla paremmaksi? Miksi peittää heikkouksia, kun voisit päästä niiden yli? Miksi etsiä ystäviä tai partnereita, jotka vain nostavat itsetuntoasi, kun voisit ympäröidä itsesi ihmisillä, jotka haastavat sinua kehittymään? 

Mielenlaadut ovat vain uskomuksia ja halutessamme voimme muokata niitä. Syvälle juurtuneiden uskomusten muuttaminen ei käy käden käänteessä, mutta muutos on mahdollinen. Valinta on meidän: mihin suuntaan haluamme elämäämme viedä.

Viime vuosien aikana onnellisuus on sanana kulutettu täysin puhki. Media on pullollaan otsikoita aiheesta: viisi askelta onnellisempaan parisuhteeseen, onnellisten ihmisten salaisuus, miten löytää onni. Onnesta on tullut itsekkyyden ja pinnallisuuden symboli. Tämä on todella harmillista, koska aiheella on paljon syvällisempikin merkitys, joka levittyy oman itsemme ulkopuolelle. Tässä kirjoituksessa käytän sanaa onnellisuus kuvaamaan nautintoa, tyytyväisyyttä, hyvinvointia yhdistettynä tunteeseen, että elämä on hyvää, tarkoituksellista ja merkittävää. Tämä on tärkeä kokonaisuus, jota en voi olla sivuamatta, vaikka mielelläni käyttäisin jotakin muuta sanaa kuin onnellisuus.

Merkittävin este saavuttaa onnellisuus on vinoutunut uskomuksemme siitä, mikä meidät tekee onnelliseksi. 

Etsimme onnellisuutta vääristä paikoista - onni ei useinkaan löydy niistä asioista mistä luulemme sen löytyvän. Kulttuurissamme onnellisuuteen liittyy paljon myyttejä, joita ikätoverit, perhe ja media pitävät yllä. Kulttuurissamme elävistä myyteistä on vaikea päästä eroon, jos niiden harhaanjohtavuutta ei ensin tiedosta. Yksi yleisimmistä myyteistä on, että onnellisuus pitää löytää. Onnellisuus tuntuu aina piilevän seuraavassa kulmassa. Jos vain tapaisin oikean kumppanin, saisin lapsen, voisin vaihtaa työpaikkaa. Totuus kuitenkin on, että jos et ole tänään onnellinen, niin et sitä myöskään tule olemaan huomenna, jos et ota asioita omiin käsiin ja ala toimia. 

Toinen vahvana elävä myytti on, että onnellisuus löytyy vaihtamalla elinympäristöä. Suomessa säästä valittaminen on kansallinen harrastus. Marraskuisena päivänä harmaus tuntuu väkisinkin tunkeutuvan mieleen ja silloin Kalifornian aurinko tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ikuisessa auringonpaisteessa nostavat mieltä, mutta pian kuherruskuukauden jälkeen olemme aivan yhtä onnellisia tai onnettomia kuin aiemminkin. Monelle on varmaan itsestään selvää, että raha tai kauneus eivät tuo onnea, mutta siitä huolimatta yllättävän moni tavoittelee "dead end" -nautintoa ulkoisista asioista. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen raha lisää vain vähän onnellisuutta, ja sitäkin vain lyhyeksi aikaa. Tutkimukset vahvistavat myös sen, että kauneus ei tuo onnea. Mielenkiintoista kuitenkin on, että jos uskot olevasi kaunis, niin se on eri asia, se voi jopa olla yksi onnellisuuden tekijöistä.

Kolmas onnellisuuteen liittyvä uskomus, jonka haluan nostaa esiin on, että joko sinulla on se tai sitten ei. Identtisiä kaksosia tutkittaessa on voitu todistaa, että geeneillä on kyllä merkittävä rooli onnellisuuden kokemisessa, mutta ne eivät kuitenkaan määritä koko totuutta. Puolet onnellisuudesta määräytyy syntyessä, mutta mistä jäljelle jäävä 50% sitten koostuu?

 

Psykologian professori Sonja Lyubomirsky on tutkinut onnellisuutta pitkään. Hän käyttää käsitettä "happiness pie" - onnellisuus-piirakka. Hänen mukaansa 50% onnellisuudestamme on geeniemme määrittämää, elinympäristöllä on 10% vaikutus onnellisuuteen ja jäljelle jäävä 40% on meidän itsemme kontrolloitavissa.

 

Tuntuu vaikealta uskoa, että elinympäristöllä on vain 10% merkitys onnellisuuteen. Omasta kokemuksesta tiedämme, miten hyvältä ylennyksen saaminen tai rakastuminen tuntuvat, mutta ajan kuluessa totumme vallitsevaan todellisuuteen. Kyseessä on hedoninen adaptaatio. Hedoninen adaptaatio on hyödyllinen mekanismi, kun elämässä tapahtuu negatiivisia asioita, kuten vakava sairastuminen, mutta ei niinkään positiivisten asioiden kohdalla. Isot elämänmuutokset eivät vaikuta merkittävästi onnellisuuteen pidemmällä aikavälillä. Yksi mielenkiintoinen tutkimus suoritettiin lottovoittajien keskuudessa. Voiton myötä onnellisuus kyllä kasvoi, mutta vain hetkellisesti. Vuoden päästä voitosta onnellisuus oli laskenut voittoa edeltävälle tasolle tai jopa laskenut siitä.

Sonja Lyubomirskyn mukaan geenit ja ulkoiset tekijät määrittävät siis 60% hyvinvoinnista. Niistä muodostuu niin sanottu onnellisuuden “set point” - lähtöpiste. Meillä on mahdollisuus nostaa tai laskea onnellisuutemme tasoa oman ajattelun ja jokapäiväisen tekemisen kautta. Pysyvä ja tasainen onnellisuuden lähde löytyy siitä miten käyttäydyt, mitä ajattelet ja mitä päämääriä asetat itsellesi päivittäin.

Päämäärät ovat vahvasti yhteydessä onnellisuuteen. Meidän tulee vain pitää huolta siitä, että asetamme päämäärät arvojemme mukaan. Onnellisuutta ei tule ilman toimintaa. Ihminen on luontaisesti mukavuudenhaluinen, ja sysäämme mielellämme vastuun ulkoisille tekijöille. Olemme itse aktiivisessa osassa onnellisuuden luomisessa, ja ulkoiset asiat ovat vain piste i:in päälle. Päätös tulla onnelliseksi on sinusta itsestäsi kiinni - sinun kiinnostuksistasi, arvoistasi ja tarpeistasi. Huomionarvoista on, että onnellisuus ei ole itsenään tavoittelemisen arvoista. Tutkimuksissa on voitu jopa osoittaa, että ihmiset, jotka tavoittelevat onnellisuutta, ovat itseasiassa tavallista onnettomampia. Onnellisuus tulee sivutuotteena, kun elämme oman näköistä elämää suurella sydämellä. 

Olet ehkä kuullut mainittavan positiivisesta psykologiasta. Jo pelkkänä käsitteenä positiivinen psykologia voi synnyttää monia mielikuvia. Mieleen saattaa nousta keltaisia hymynaamoja ja pakotettua positiivisuutta. Nimi on tosiaan hieman harhaanjohtava eikä välttämättä anna oikeaa kuvaa tieteenalasta. Tulevat kirjoitukseni pohjautuvat pitkälti positiivisen psykologian kirjoihin ja tutkimukisiin, joten alkuun on hyvä kertoa, mistä asiassa on oikein kyse. 

Positiivinen psykologia on tiede, jonka päämääränä on ymmärtää, tutkia ja löytää niitä tekijöitä, jotka saavat yksilöt ja yhteisöt kukoistamaan. Positiivinen psykologia keskittyy tutkimaan hyvinvointia, onnellisuutta ja luonteenvahvuuksia, mutta se ei sulje silmiään myöskään elämän varjoisemmalta puolelta. 

Psykologialla oli alunperin kolme missiota: tutkia mielenterveyttä, vaalia lahjakkuutta sekä vahvistaa yksilön elämän mielekkyyden tuntemista. Toisen maailmansodan jälkeen henkisesti kovia kokeneiden sotilaiden palattua kotiin psykologian resurssit eivät kuitenkaan riittäneet muuhun kuin sotilaiden kuntouttamiseen. Psykologia keskittyikin seuraavien vuosikymmenten ajan ensimmäiseen missioonsa, tutkimaan mielenterveyttä. Mielenterveyden tutkiminen on ollut menestyksekästä: vähintään 14 mielenterveyden sairautta voidaan nykyisin hoitaa tai parantaa kokonaan, mutta sillä on ollut myös seurauksensa. Ihmismielen toinen puoli - hyvinvointi, onnellisuus, mikä saa ihmisen kurkottamaan parhaimpaansa - on jäänyt melkein kokonaan huomiotta.

Jos yksilö ei ole sairas, ei se tarkoita, että hän olisi terve. Jos yksilö ei ole masentunut, ei se tarkoita, että hän olisi onnellinen. Tutkimukset osoittavat, että vain 17% aikuisista täyttää kukoistuksen kriteerit, 57% on henkisesti terveitä ja 26% voi huonosti. 

Positiivisen psykologian isäksi kutsuttu Martin E. P. Seligman, Pennsylvanian yliopiston professori, valittiin Yhdysvaltojen psykologian liiton presidentiksi vuonna 1998. Hän päätti korjata nykypäivän vääristyneen, sairauksiin keskittyneen psykologian alan. Seligman tiimeineen keskittyi tutkimaan yksilön voimavaroja ja vahvuuksia puutteiden ja vikojen tarkastelun sijaan. Hänen hankkeensa tavoite on, että vuoteen 2050 mennessä suurin osa ihmisistä täyttäisi kukoistuksen kriteerit.

Positiivisen psykologian teemoja on käsitelty kautta historian. Jo Kreikan filosofit, kuten Aristoteles,  pohtivat mitä tarkoittaa elää hyvää elämää. Humanistinen psykologi Abraham Maslow nosti esiin tarpeen keskittyä ihmisen potentiaaliin ja hän myös esitteli ensimmäisen kerran termin positiivinen psykologia. Humanistisen psykologian heikkoudeksi voidaan kuitenkin laskea, ettei se pystynyt tieteellisesti osoittamaan teorioitaan todeksi. Tästä voidaan sanoa eriytyneen niin sanottu itseapu (self help). Itseapu voi olla hyvinkin antoisaa yksilölle, mutta on hyvä tiedostaa, että itseapu pohjautuu henkilökohtaisesta elämästä nouseviin kertomuksiin, eikä sillä ole tieteellistä näyttöä. Positiivinen psykologia taas perustuu konkreettiseen tutkimukseen ja on tieteellisesti todistettua. 

Positiivinen psykologia ei siis ole mikään uusi ala. Seligman on kuitenkin tehnyt merkittävää työtä kootessaan kaiken tiedon saman katon alle ja alkanut tutkia systemaattisesti hyvään elämään tarvittavia elementtejä. Ei ole epäilystäkään, etteikö positiiviselle psykologialle olisi tarvetta nykypäivänä. Tilastojen mukaan henkinen hyvinvointi laskee samaa tahtia kuin taloudellinen hyvinvointi nousee. Positiivinen psykologia pyrkii täyttämään yksilön oman potentiaalin. Tavoitteena on itsensä tunteminen sekä omien vahvuuksien ja voimavarojen hyödyntäminen, joista kumpuavat hyvinvointi ja tyytyväisyys elämään.